Kategoria: henkilökohtaiset (heinäkuu 2005)

Eilisen jälkeen päätin, että edes yksi päivä ilman raivoamista ja nyt vähän yli puolenpäivän, tuo kaunis ajatus on kadonnut kuin tuhka tuuleen..

Eilen olin kirjastossa poikien kanssa ja ehkä olisi pitänyt vain jäädä kotiin. Ehkä olisi pitänyt tajuta, että yksin kahden lapsen kanssa, kun esikoinen on vain seisomalaudalla, ei reissusta tule kovinkaan nautinnollista. Eikä tullut. Eihän tuo yksi pysynyt paikallaan sekuntiakaan, kun yritin etsiä itselleni muutamaa kirjaa. Vaikka pyysin kauniisti, vähemmän kauniisti, ja erittäin rumasti. Olisi pitänyt vain jo kotona tajuta, että toinen aikuinen olisi sittenkin ollut erittäin järkevä juttu mukana..

Esikoinen on siis 2-vuotias vasta ja uhma aluillaan. Vielä ei pääse mihinkään kerhoihin tai muihin vastaaviin ilman äitiä. Välillä harkitsen ajatusta tuon hoitoon laittamisesta, mutta sekään ei kuitenkaan tunnu hyvältä vaihtoehdolta.

Yritän jaksaa laskea edes viiteen ennen kuin räjähdän, mutta en yleensä pääse edes niin pitkälle. Mistä saisi ostettua kärsivällisyyttä itselleen? Tunnen vajoavani samalle tasolle esikoiseni kanssa raivoamisteni suhteen, sillä erotuksella, että esikoisella on syy raivota. Äiti vain raivoaa omaa pahaa oloaan ja väsymystään..

Sitä vaan on niin h*****n huono omatunto omasta käytöksestäni.

Kiitos rohkaisevista kommenteista Rosa ja Katja. Tiedän olevani menossa oikeaan suuntaan vaatiessani itselleni hiukan omaa aikaa. Äiti taitaa loppujen lopuksi olla se perheen kivijalka, jonka varassa koko perhe on. Jo perheen hyvinvoinnin kannalta on kai tärkeää että äitikin voi hyvin..

Ehkä mies ei ennen tätä ole ajatellut minun tarvitsevan hengähdystaukoja. Ehkä tuo oikeasti on kuvitellut minun nauttivani tästä hullunmyllystä täysin rinnoin aamusta iltaan. Ennen en ole vaatinut mitään. Tiedän, että mies haluaisi töiden jälkeen viettää aikaa koko perheen kanssa, mutta tällä hetkellä on pakko olla itsekäs ja sysätä huono omatunto syrjään..

Tänään olin taas runsaan puoli tuntia ulkona. Yksin. Ihanaa vain olla, ajattelematta yhtään mitään.

Illat menee siis hyvin, kiitos pienen tauon. Mutta mitä sitten päivisin?

Jossain vaiheessa kun alkaa väsyttämään. Esikoinen uhmaikänsä kanssa on välillä vähän hankala, enkä tässä olotilassa ole ehkä se rakentava ja rohkaiseva äiti, mikä minun pitäisi olla. Poikien päiväunet eivät yleensä osu samaan aikaan, joten hengähdystaukoa ei ole. Kuopus on melko suuritarpeinen ja vaati paljon äidin huomiota ja seuraa. Kotityöt menee yleensä vauva joko sylissä tai kantoliinassa, koska suuriman osan ajasta tuo ei viihdy lattialla tai sitterissä.

Ja sitten tulee huono omatunto, kun tuntuu, etten ehdi huomioimaan kumpaakaan pojista tarpeeksi. Tuntuu että aina toinen jää vähemmälle.

Kiitos kommentista Tellu. On mukava tietää, ettei ole tuntemuksiensa kanssa yksin.

Itselläni alkoi alakuloisuus myös jo kuopuksen raskausaikana, synnytyksen jälkeen pari ensimmäistä kuukautta meni mukavasti, mutta nyt kuopuksen ollessa 4kk ikäinen, alakuloisuus on palannut.

Ehkä se on tämä arki, mene ja tiedä. Se vaan on niin outo olotila, kun mieli on maassa, vaikka lapset ovat rakkaampia kuin mikään muu maailmassa ja rakastan heitä yli kaiken. Silti välillä tuntuu, ettei mikään tunnu miltään.

Olin tänään puoli tuntia ulkona ihan yksin. Mies ei ollut kauhean innostunut asiasta, mutta lähdinpähän kuitenkin. Pakko kai alkaa olemaan itsekäskin välillä. Loppuilta menikin heti mukavemmin lastenkin kanssa kun olin edes hetken aikaa saanut hengähtää.

Pitäisi vain saada mies vielä ymmärtämään että tarvitsen tätä todella jaksaakseni arkea. Vaikka rakastan lapsiani yli kaiken, 24 h vuorokaudessa yhdessäoloa on liikaa, jos ei edes hetken aikaa saa hengähtää, irtaantua arjesta. Pitäisi saada mies ymmärtämään, että seksiäkin on tiedossa kunhan saan apua arjen pyörityksessä ja aikaa itselleni..

Oma äitini on sairastanut masennusta n. 7 vuotta ja olenkin välillä pelännyt, että josko se onkin perinnöllistä. On vaikeaa seurata toisen sairastamista pystymättä loppujen lopuksi tekemään asian eteen mitään muuta kuin olla tukena. Senkin takia tahdon pinnistellä loppuun asti masennusta vastaan, en tahdo kokea samaa..

Ehkä tämä on vain väsymystä, joka helpottaa ajan kuluessa. Ehkä.

Äiti on vähän väsynyt, aina.

Hermot kireällä ja tiuskiminen herkässä. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta välillä arki tuntuu liian raskaalta. Välillä en kestä kuunnella lasten itkua, en sitten tippaakaan.

Lapset hoidan toivottavasti hyvin, puhtaat vaatteet, ruokaa, syliä, hellyyttä ja paljon yhteistä aikaa. Muiden tarpeita tyydyttäessäni tuntuu vain, että omat tarpeeni on unohtunut jonnekkin. Olen täällä vain muita varten ja teen kaikkeni, että muilla olisi hyvä olla ja asiat kunnossa.

Välillä mietin onko tämä synnytyksen jälkeistä masennusta, mistä sen tietäisi. Vai johtuuko kaikki vain tästä kamalasta väsymyksestä. Jos joskus saisi nukkua vuorokauden ympäri, olisinko sitten paremmassa kunnossa?

Tunnen muuttuneeni täydellisyyden tavoittelijaksi. Tahdon olla hyvä äiti, haluan jaksaa ilman muiden apua ja hoitaa lapseni, kotini ja asiani itse, oman jaksamiseni kustannuksella.

Mies sanoo, että olen nykyään aina kärttyinen ja kiukkuinen esikoiselle. Mutta jos minulla ei ole omaa aikaa päivisin ollenkaan, onko se ihme?

Asiaa ei taida auttaa se, että miehen sisko on omasta mielestään parempi äiti kuin minä. Hänen mielestään teen kaiken väärin enkä osaa hoitaa lapsiani kunnolla, niin kuin hän. Minun pitäisi kai olla häpeissäni siitä että olen väsynyt, enkä jaksakkaan täydellä energialla tätä arkea, niin kuin hän varmasti tulee kahden pienen lapsen äitinä tekemään..

Ajattelin katsella tilannettani tässä hetken aikaa vielä. Aion ottaa omaa aikaa joka päivä, lähden pihalle kävelemään, yksin, joka päivä. Mies saa ottaa myös vastuuta lapsista enemmän. Yritän saada itseni kuntoon kotikonstein ennen kuin teen mitään muuta. Vertaistuki olisi tervetullutta..