Kategoria: henkilökohtaiset (elokuu 2005)

Näin tuon kaverini kanssa maanantaina, puhuttiin paljon ja jo se tuntui helpottavan.

Oma ongelmani on kotoa irroittautuminen. En haluaisi jättää lapsiani muiden hoitoon, vaan haluan huolehtia heistä itse sen 24 h vuorokaudessa, kai tahdon tuntea itseni tarpeelliseksi. Kun jätän lapset miehen hoteisiin (joka on loistava isä ja pärjää noiden kanssa mainiosti) tunnen huonoa omaatuntoa siitä etten ole kotona..

Kaverini sanoi, että hänellä nuo kaikki samat jutut edelsivät sairastumista, joten pitäisi olla tarkkana tässä vaiheessa. Oikeasti. Pitäisi vaan saada aikaiseksi irroittautua kotiympyröistä hetkeksi aikaa ja latautua. Pitäisi muistuttaa itseään, että lapset eivät tarvitse äitiä läsnäolevaksi joka sekunti. Ehkä he pärjäävät muidenkin hoidossa sen puolisen tuntia.

Puhuminen auttaa, nähtävästi. Pitäisi vain saada avattua suunsa vielä miehellekkin, uskokaa tai älkää, mutta hänelle en ole mitään vielä asiasta puhunut. Enkä tiedä miksi. Kai tunnen itseni tässä tilassa todella heikoksi, enkä haluaisi näyttää sitä muille. Mies ei suutu, ei suhtautuisi alentavasti tai muuta vastaavaa. Mutta silti jokin vain hannaa vastaan. Tahdon pärjätä yksin..

Kunhan saan suuni avatuksi, mieskin varmasti ymmärtää paremmin, miksi tahdon omaa aikaa niin paljon tällä hetkellä, miksei seksi kiinnosta, miksi olen tälläinen kuin olen..

Kiitos Susanna kommentista.

Olen pyrkinyt antamaan molemmille pojille huomiota, yhdessä ja erikseen. Esikoinen tykkää todella paljon jos pääsee äidin mukana vaikka viemään roskiksen ulos, tai leikkimään pihalle äidin kanssa hetkeksi aikaa ilman vauvaa. Vauva taas nauttii rauhallisista jutusteluhetkistä äidin kanssa kun esikoinen on nukkumassa.

Omaa aikaa. Meillä tuo esikoinen vaan on niin kiinnostunut äidin tekemisistä, että jos alan kaivamaan ompelukonetta esiin, niin tuo ei varmasti ole enää kiinnostunut tippaakaan omista tekemisistään vaan tahtoo koneen kimppuun. Ja kun vauva ei viihdy kauaa lattialla, sitterissä tai jumppalelun kanssa, vaan vaatii viihdyttämistä..

Pakko vain yrittää repiä sitä aikaa itselleen, tiedän että se auttaa. Illemmalla kun mies tulee töistä kotiin, olen niin väsynyt että en millään jaksaisi raahautua enää ulos. Pitäisi kai lukittautua makuuhuoneeseen omaan rauhaan edes puoleksi tunniksi..

Laittelin tuossa kaverini kanssa sähköpostia. Hän sairastui esikoisensa syntymän jälkeen synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja sen takia kyselin häneltä vähän asioista. Sovittiin että nähdään ja jutellaan. Ehkä se helpottaa..

Kiitos Maria kommentista.

Miten voin tänään? Mitä minulle kuuluu, oikeasti? Mitä haluaisin tehdä jos voisin? Siinä kysymyksiä.

En tiedä.

Aamusta alkaen on pyörryttänyt, johtuneeko väsymyksestä, korkeasta verenpaineesta, alhaisesta hemoglobiinista. Pitäisi levätä, mutta en osaa. Välillä olen niin väsynyt etten tiedä mitä tehdä, kun saisi vain nukkua vuorokauden ympäri, vauva on muutaman edellisen yön heräillyt melkein tunnin välein ja se alkaa väsyttää äitiä melkoisesti. Varsinkin kun esikoinen herättää kuitenkin aamulla aikaisin..

Haluaisin tehdä niin paljon, mutta en saa aikaiseksi mitään. Ehkä aloitettua kyllä, mutta sen jatkamiseen sitten ei puhtia riitä. On päiviä, jolloin jaksan tehdä mitä vain, leivon, siivoan, ompelen, touhuan lasten kanssa vaikka kuinka paljon. Sitten välillä taas on päiviä, jolloin pelkät arkirutiinitkin ovat työn takana..

Tiedän vaativani itseltäni liikaa, ei minun tarvitse olla kaikessa täydellinen. Mutta silti vaadin itseltäni aina liikaa..

Kai tämä on sitä hormonimyräkän ja väsymyksen summaa. Välillä kun ollaan niin aallon pohjassa ja sitten taas olo on mitä parhain.

Nyt kun on taas se parempi kausi menossa. Esikoisellekkaan ei tule räjähdeltyä turhista (ainakaan niin usein..) ja jaksan noita uhmakohtauksiakin melko kärsivällisesti..

Sitten taas kohta mennään alas ja lujaa.

Koskakohan tämä helpottaa?